Siitä on nyt useita viikkoja, kun pikkuinen ensimmäisen kerran näyttäytyi meille. Tämä omalaatuinen touhottaja on kooltaan niin pieni, että se mahtuu tulitikkuaskiin. Sen sydän lyö 800 kertaa minuutissa, joskus jopa 1000 kertaa minuutissa, mikä tarkoittaa sitä, että sen aineenvaihdunta on hyvin vilkas. Siksipä se syö usein ja paljon. Jo muutamien tuntien syömättömyys voi johtaa pikkuisen kuolemaan.
Ei siitä kauaa ole, kun tämä otus vilahti sanomalehdessäkin (HS),
sillä sen aivot kiehtovat; ne kuivuvat talveksi, jotta kovissa oloissa energiaa säästyisi. Talven jälkeen aivot uudistuvat normaalikokoon. Niin. Tämä ruskeakarvainen, pitkänokkainen ja pahanhajuiseksikin julistettu eläinystävä on päästäinen. Tutkijat pyrkivät selvittämään löytyisikö päästäisen upeasta uusiutumiskyvystä ratkaisuja ihmisten aivosairauksien hoitoon: piileekö näissä erikoiskyvyissä esimerkiksi ratkaisun avain Alzheimerin taudin hoitoon?
Palataanpa kuitenkin lääketieteellisistä pohdinnoista takaisin tänne maaseudun rauhaan – meidän metsä- tai pitäisikö sanoa kotipäästäisen luo? Rauhasta puheen ollen – – Kaikki Suomen päästäislajit ovat rauhoitettuja. Tammikuun lopussa näin metsäpäästäisen mökissämme ensimmäisen kerran. Istuin takan ääressä, kun se kulki ihan muina päästäisinä ohi puukoriin tai sen taakse. Sanoin ”Jaa-ha”, ja nostin puukorin terassille. Muutamia päiviä myöhemmin aamuaikaan se näyttäytyi jälleen. Aivan kuin se olisi seurannut, kun tulin pesuhuoneesta. Vipelsi perässä, ohitti minut ja katosi taas puukorin suuntaan.
Päästäiset syövät hyönteisiä ja matoja, mutta myös puiden ja kasvien siemeniä, jos ravinto on niukassa. Saman päivän iltana kuulinkin, kuinka se imuroi kuivan ullakkokärpäsen lattialta. Rouskutti sitä kaikessa rauhassa lipaston takana. Vaikka hyönteiset ovatkin päästäisen suurta herkkua, onnistuin houkuttelemaan sen kaurahiutaleilla pahvirullaan. Istuin vieressä tuijottamassa, kun se sujahti sisään. Vein rullan terassille. Sieltä päästäinen pujahti heti terassilaudan lomitse jonnekin. Ei mennyt kauaa, kun se oli taas tuvassa. Uudestaan houkuttelin sen rullaan. Tällä kertaa kiikutin eläinystävän suulin taakse metsään. Jätin rullan havukasaan.
Ennen nukkumaanmenoa päästäinen oli jälleen löytänyt tiensä mökin lämpöön. Sinänsä ihmeellistä, koska lukiessani tietoja päästäisten käyttäytymisestä löysin väitteen, että päästäiset eivät hakeudu ruuan tai lämmön perässä sisälle, vaan ovat tällöin eksyneitä yksilöitä. Tämä kaveri ei näyttänyt olevan eksyksissä. Se tuntui tietävän tarkalleen, minne haluaa ja mitä haluaa.
Myöhäisiltamme iloksi päästäinen pompahteli olohuoneen matolla kuin tanssia olisi meille esittänyt. Ehkä maton tuuheus teki sen askelista diskomaiset. Aloimme kutsua sitä Pikku-Pompuksi. On olemassa myös Pomppu. Se on peltojänis, joka viime kesänä kasvoi pihapiirissämme poikasesta aikuiseksi. Yhtenä kesäaamuna ihmettelimme kiviaidan pudonneita murikoita. Myöhemmin syy selvisi. Näimme puutarhajäniksemme pomppivan aidan yli. Siitä se nimikin sitten tuli. Pomppu.
Tämä tosi-iltasatu ei päättynyt mattotanssiin, nimittäin aikansa olohuonetta tutkiessaan Pikku-Pomppu sujahti lampaankarvatossuuni. Lähdin kiikuttamaan sitä tossulla metsään.
Se ei meinannut millään tulla ulos sieltä. Tuijotti vaan tossun perältä, kun valaisin sitä taskulampulla. Lopulta kun sain Pikku-Pompun ulos, se lähti saman tien suunnistamaan polkua pitkin siihen suuntaan, mistä olimme tulleet. Pysäytin sen taskulampun valolla ja älähdin:
”Et tule.” Aivan kuin Pikku-Pomppu olisi ymmärtänyt sanomani, sillä se kääntyi toiseen suuntaan. Tilanteesta huvittavan teki vieläpä se, että siellä metsän hämärässä hiippaillessani minulla oli yllä karhupuku. Hankimme harmaat isot nallepuvut talven lämmikkeeksi – sen jälkeen ei ole ollutkaan kylmä tassutella hirsimökissä, jonka nurkista pakkanen hiipii sisään.
Seuraava aamu tuli ja niin tuli Pikku-Pomppukin. Olin tarkoituksella jättänyt herkkuputken lattialle, jotta sen rapina paljastaisi pikkuisen paluun. Onnistuin kuvaamaan videopätkän, jossa Pikku-Pomppu hakee pahvirullasta auringonkukan siemeniä. Kuvaamisen jälkeen vein kaverin taas rullalla metsään. Tällä kertaa vielä kauemmas. Jätin päästäisen havuilla täyttämääni vanhaan ojaan. Sinne se katosi, oksien kätköihin. Tai niin luulin. Luulin väärin. Iltaan mennessä Pikku-Pomppu oli palannut tuvan hehkuun.
Tässä vaiheessa moni saattaa jo miettiä, että mistä voin tietää, että kyseessä oli aina sama päästäinen? Yksi selvä merkki oli sen käyttäytyminen: se tiesi reitin sisälle ja meni joka kerta tottuneesti herkkuputkeen, joka oli aseteltu keittiön kynnykselle jääkaapin läheisyyteen. Häätöjen ja paluiden välinen aika viittaa myös siihen, että kyseessä oli sama päästäinen: mitä kauemmas sen vein, sitä pidempi viive oli sen paluussa. Kolmas selvä merkki liittyy reviiriin. Päästäiset ovat erakkoja, jotka eivät voi sietää toista päästäistä reviirillään. Vaikka se onkin söpö otus, se on myös ärhäkkä tonttinsa puolustaja. Yleensä kahden päästäisen reviirikiista päättyy jommankumman kuolemaan. Jos joku muu kuin Pikku-Pomppu on pyrkinyt sen kodikseen kokemaansa paikkaan, eli tupaamme, luultavasti tunkeilija on saanut tuta turkissaan.
Pikku-Pompun tulemiseen ja menemiseen alkoi tottua. Se ei aiheuttanut sisällä mitään tuhoja eikä hajuhaittojakaan havaittu. Kerran se jopa kiipesi puolisoni tossun kärkeen ja oli luultavasti aikeissa jatkaa matkaa ylemmäskin, kunnes Jouni komensi sen alas: ”Menehän nyt siitä!” Sehän meni. Se meni jääkaapin alle, mistä luultavasti kulki sen reitti sisällekin.
Vaivihkaa päästäisen läsnäolo alkoi vaikuttaa toimintaamme. Kärpästen metsästykseen tuli aivan uusi ulottuvuus – nyt ne olivat ruokaa Pikku-Pompulle. Talvisin ullakkokärpäset heräilevät mökin uumenista. Ne ovat hitaita. Ne pörisevät isoja ikkunoitamme vasten – varsinkin aurinkoisella säällä. Älytöntä sinänsä, koska kesäisin kärpäsiä ei juurikaan sisällä näy.
Pakkaset olivat jatkuneet jo pitkään. Ehkä siksikin päästäinen viihtyi meillä niin hyvin: saatavilla helppoa ruokaa eikä kinttuja palellut. Pakkasista sainkin idean tehdä Pikku-Pompulle pahvilaatikkoon lampaanvillasta ”pesän”. Muhkean ruokavarastonkin jätin laatikkoon. Ajattelin, että ehkä uusi villalla vuorattu suojapaikka saa sen viihtymään paremmin ulkosalla. Illalla veimme Pikku-Pompun laatikoineen naapurin metsään. Kuvittelimme, että matka on jo niin pitkä, ettei se löydä takaisin. Kun laskin laatikon kiven päälle hankeen, Pikku-Pomppu sujahti ulos. Se siitä talvisuojasta. Vaikka välimatkaa mökkiin oli taas kasvatettu, takaisinhan se vielä samana iltana tuli.
Seuraavana iltana kokeilimme viedä Pikku-Pompun samaisella pahvilaatikolla kilometrin päähän metsään. Karhupuvut päällä hyppäsimme autoon. Siinä sitten päästäislaatikko sylissäni mietin, että jos nyt poliisi meidät pysäyttäisi ja kysyisi ajokorttia, voisi tokaista: ”Onko karhuille kortti koskaan myönnetty?” Tällä kertaa Pikku-Pomppu jäi laatikkoon rapistelemaan, kun kaasuttelimme autolla takaisin kotiin.
Kului päivä. Kului toinen päivä. Pikku-Pomppua ei näkynyt. Tunsin haikeutta sydämessäni. Sen touhuja oli ollut hauska seurata. Varmuudeksi jätin taas pahvirullan herkkuineen lattialle, jos se sattuisi palaamaan. Todennäköisyys paluusta oli silti mitätön. Kilometrin vaellus tuntui suurelta harppaukselta niin pikkuisille tassuille. Tuli kolmas päivä. Ihmettelin aamulla pahvirullan tyhjyyttä. Heräsi epäilys. Oliko Pikku-Pomppu palannut? Laitoin kärpäsen pahvirullaan ja jäin odottamaan. Pikku-Pomppu ilmestyi paikalle ja sujahti rullaan. Se ei edes välittänyt, vaikka koputin sormella rullan pahvikattoa. Siellä se vaan rouskutti herkkuaan. Tämän samettiturkin määrätietoisuus, sitkeys ja viisaus oli hämmästyttävää. Sehän löysi takaisin kuin eksynyt kotieläin – kissat ja koirat osaavat suunnistaa kotiin pitkienkin matkojen takaa.
Sen jälkeen, kun Pikku-Pomppu palasi kilometrin taipaleeltaan, emme enää raaskineet hätyytellä sitä pois. Tämä on sen koti. Hämärän aikaan se hakee murkinaa uudesta isommasta pahvilaatikkoruokalastaan. Kärpäset se popsii heti. Pellavan siemenet eivät kelpaa. Ymmärrän. Lusikallinen aamuista pellavansiemenöljyä ei oikein maistu meillekään, vaikka onkin terveellistä. Auringonkukan siemenet katoavat aina.
Mielenkiintoista seurata, miten pitkään eläinystävämme aikoo täällä majailla. Lintujen laulu maalailee jo lupausta keväästä. Vesisade on pyyhkinyt osan hangista. Viimeisin havainto Pikku-Pompusta tallentui riistakameraan sunnuntaina (1.3.2026).
Viime päivien hiljaisuus ja pahvilaatikon pohjalla yhä odottavat kärpäset, antavat vaikutelman siitä, ettei Pikku-Pomppu ehkä enää palaakaan. Ajatus hyvästeistä tuntuu jälleen haikealta ja silti niin tulee käymään. Kevään tullen Pikku-Pompun on aika luopua päästäisille ominaisesta yksinäisyydestä. Tai no, eihän se ole yksin täällä ollut.
Me olemme olleet omalla erikoisella tavallamme sen seuraa. No joka tapauksessa – – Kevät on päästäisille pesänrakennuksen ja rakkauden aikaa. Jos hyvin käy, ehkä eräänä päivänä näemme Pikku-Pompun poikueen metsässä. Kun poikaset lähtevät pesästä, ne muodostavat usein päästäisjunan, jossa kukin poikanen pitää kiinni edellä olevan hännästä.
Tiesitkö, että päästäisen läheisin sukulainen on siili? Lapsena toimme serkkuni kanssa pahvilaatikolla siilin leikkipuistosta kotipihaan. Vaikka pahvilaatikko esiintyy moneen otteeseen tässä tositarinassa, päästäistä ei tuomalla tuotu kotiin. Päinvastoin. Yritys oli palauttaa se luontoon. Pikku-Pomppu, tuo sinnikäs metsäpäästäinen, halusi palata kerta toisensa jälkeen luoksemme. Oli paluun syy sitten mikä tahansa, se toi tullessaan meille paljon iloa ja ihmetystä.